Epämukavuusalueesta on kohkattu todella paljon viimeisen vuoden aikana. Sanaa vihataan tai rakastetaan, ollaan montaa mieltä mitä se tarkoittaa. Jonkun mielestä jo persiljan syöminen tai käteisen rahan käyttäminen on menemistä epämukavuusalueelle. Elina Tanskasen (@ElinaTanskanen) näkemyksen mukaan oikealla epämukavuusalueella on todella raadollista - välillä ryömitään, välillä syöksytään, kohti tuntematonta. Ihminen joutuu puristamaan itse itsestään ne viimeiset pisarat. Koko kolumin löydät täältä. Oli niin tai näin, niin koen silti että asia on tärkeä ja asiassa on vielä muutama kivi kääntämättä.
Pari vuotta sitten loikkasin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle vähän vahingossa, kun yritysintegraation myötä eräälle tehtävälle ei löytynytkään luonnollista tekijää. Projektin aluksi en tiennyt kuinka
lähteä liikkeelle tai miltä lopputuleman pitäisi suurin piirtein näyttää, substanssiosaamisesta puhumattakaan. Luotin siihen että asiat selviävät aikanaan. Uskoin, että jostakin apua löytyy ja olinhan innokas oppimaan. Matkan varrella koin tunteita laidasta laitaan. Jännitti, pelotti, jopa oksennutti ja silti usein tuntui aivan mahtavalta. Asia eteni välillä sutjakkaasti, välillä tuskaisasti. Osa asioista tehtiin moneen kertaan uudestaan. Lopulta mukavuusalueen ulkopuolelle meno oli kuin lottovoitto. Minä sain oppia aivan uusia asioita ja yritys taas sai tavoitteita kohti innosta puhkuvan työntekijän. Onnistuneesta projektista seurasi joukko uusia, mielenkiintoisia ja haastavia tehtäviä.
Pari vuotta sitten loikkasin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle vähän vahingossa, kun yritysintegraation myötä eräälle tehtävälle ei löytynytkään luonnollista tekijää. Projektin aluksi en tiennyt kuinka
lähteä liikkeelle tai miltä lopputuleman pitäisi suurin piirtein näyttää, substanssiosaamisesta puhumattakaan. Luotin siihen että asiat selviävät aikanaan. Uskoin, että jostakin apua löytyy ja olinhan innokas oppimaan. Matkan varrella koin tunteita laidasta laitaan. Jännitti, pelotti, jopa oksennutti ja silti usein tuntui aivan mahtavalta. Asia eteni välillä sutjakkaasti, välillä tuskaisasti. Osa asioista tehtiin moneen kertaan uudestaan. Lopulta mukavuusalueen ulkopuolelle meno oli kuin lottovoitto. Minä sain oppia aivan uusia asioita ja yritys taas sai tavoitteita kohti innosta puhkuvan työntekijän. Onnistuneesta projektista seurasi joukko uusia, mielenkiintoisia ja haastavia tehtäviä.
Olen usein tapahtuneen jälkeen pohtinut syitä miksi oman mukavuusalueen ulkopuolelle mennään niin harvoin, vaikka kokemukset ovat usein lopulta positiivisia sekä yrityksen että työntekijän kannalta. Olen tullut pohdintojen kautta muutamaan johtopäätelmään siitä, miksi työntekijät menevät tai laitetaan oman mukavuusalueensä ulkopuolelle niin harvoin.
1. Työntekijä ei usein kehtaa tai rohkene pyytää uusia työtehtäviä tai projektia, jos ei ole etukäteen 120 % varma suoriutumisestaan. Ongelma ilmenee ainakin meillä naisilla.
2. Esimies ei tunne alaisiansa riittävän hyvin, jotta rohkenisi ehdottaa jotakin uutta. Usein on turvallisempaa antaa tehtävä sille, joka siitä varmasti kohtuudella suoriutuu.
3. Kohtuullisesti suoriutuva työtenkijä valitaan, jos toisessa vaakakupissa on riski epäonnistumisesta. Pelko estää ottamasta riskiä, oli sitten kyseessä työntekijä itse tai hänen esimiehensä.
4. Esimies pääsee helpommalla, kun pitää olemassa olevat resurssinsa asemissaan ja valitsee uusiin tehtäviin ulkopuolisen tekijän.
5. Esimies roikkuu mustasukkaisesti kiinni omissaan, jos joku muu organisaatiosta olisi kiinnotunut ottamaan työntekijän muihin tehtäviin.
Jotta bloggaus ei menisi pelkäksi syyttelyksi, mietin myös miten voisimme edesauttaa ja kannustaa sekä esimiehiä että työntekiöitä ottamaan riskejä ja menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
1. Tutustumalla työntekijään ja siihen mitä hän tekee vapaa-ajallaan. Työntekijä voi vapaa-ajallaan harrastaa monia paljon vaativampia juttuja kuin töissä. Jos hän niihin kykenee, hän myös selviää haasteista töissä.
2. Kysymällä suoraa mitä työntekijä tekisi, jos saisi valita ihan minkä tehtävän tahansa, välittämättä osaamisrajoitteista. Vaikka unelmatehtävää ei voisikaan luvata, ymmärrys unelmatehtävästä lisää ymmärrystä siitä mihin suuntaan askelia on otettava.
3. Selvittämällä miksi työntekijä pelkää ja miettimällä miten pelon voisi muuttaa vahvuudeksi tai mahdollisuudeksi. Se voi olla esimerkiksi erityisen tuen antaminen tai koulutuksen järjestäminen työntekijälle.
5. Antamalla ensin pieniä tehtäviä tai projekteja uusilta alueilta, joissa työntekijä voi varmemmin onnistua. Kun onnistumisia tulee, niin loikan suuruuttakin on helpompi kasvattaa
6. Sopimalla yhteiset pelisäännöt tukemaan yrityksen sisäisiä siirtoja, jotta esimies ei voisi yksinään blokata alaisensa kehittymismahdollisuuksia.
Lopuksi vielä ehkä tärkein asia epämukavuusalueelle menemisestä; Meidän on muistutettava itseämme ja kanssakulkijoitamme jatkuvasti siitä, että rapatessa roiskuu. Meidän kaikkien tulisi oppia sietämään epäonnistumisia, sekä toisten epäonnistumisia että yhtälailla omiamme. Ei syytellä, eikä syyllistytä. Lapsi ei oppi kävelemään ilman kaatumista. Maailmanmestaruutta ei tule ilman raatamista. Ensi rakkauskaan harvemmin on se oikea. Kun sen kaiken tiedämme, niin miksi silti oletamme että työelämän pitäisi olla ruusuilla tanssimista?
Seuraa Twitterissä
@kalehto
@karakuumana
Tykkää Facebookissa
https://www.facebook.com/karakuumana
