26 elokuuta, 2014

Hupparimiehen näkymättömyyspäivät

Olin taannoin ensiavussa. Olemukseni oli kieltämättä deekumainen lököhoisuineen ja liimalettihiuksineen. Kasvoillani oli ilmoittautumisesta annettu maski. Kassista pilkistävä, hyperventilaation varalle otettu Alkon ruskea paperipussi oli piste i:n päälle.
Kovasta kuumeesta johtuen en meinannut pysyä tolpillani. Mieheni pyysi vastapäätä istunutta pariskuntaa pitämään minua silmällä, sillä aikaa kun hän kävi pikaisesti viemässä lapsemme hoitoon. Pariskunta supatteli keskenään vähän aikaa. Sitten he siirtyivät vähin äänin istumaan särmin toiselle puolelle. En ole täysin varma vahtivatko he minua siltä puolelta. Epäilen että eivät.

Samanlaista ihmisten lokeroimista näkee myös työpaikoilla. Lokeroimisesta on monenlaisia ilmentymiä. On yrityksiä, joissa väki
jaetaan kerroksiin hierarkioiden mukaan. On isoja huoneita ja pieniä huoneita. On titteleitä ja vielä paremman kuuloisia titteleitä. On erivapauksia ja vielä suurempia erivapauksia. Yksi pahimmista hierarkiaan ja yrityskulttuuriin liittyvistä ilmiöistä näkyy päivittäin tervehtimisessä ja toisten kunnioittamisessa. Päivittäisessä elämässä voimme havainnoida kuinka me itse ja työkaverimme kohtelemme toisia ihmisiä, suhtaudumme eri näköisiin, kokoisiin tai temperamenttisiin ihmisiin, erilaisesti pukeutuviin tai eri kulttuuritaustasta oleviin.

Eräällä työpaikalla oli mies, joka oli varmastikin alallaan yksi parhaista Suomessa. Mutta hän pukeutui eri tavalla kuin muut työntekijät. Siksi hän ei kaikkien mielestä sopinut yrityksen imagoon. Kun vieraita tai jopa talon sisäistä väkeä kierrätettiin esittäytymässä, IT-nörtin näköinen jätkä ohitettiin sujuvasti aina ja poikkeuksetta. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Surullista. Muodostui legenda hupparimiehen näkyväisyys- ja näkymättömyyspäivistä, riippuen siitä mitenkä mies oli pukeutunut.

Olen monasti miettinyt, mitä työkavereiden olisi tällaisessa tilanteessa pitänyt tehdä. Kuinka helposti sitä voikaan joutua silmätikuksi. Tilanne oli verrattavissa koulukiusaamiseen, jossa sivusta katselevat oppilaat hyväksyvät toisen oppilaan kiusaamisen.  Mutta tällä kertaa kiusaaja ei ollutkaan toinen oppilas vaan opettaja. Toiset oppilaat yrittivät muuttaa opettajan käytöstä puhumalla kiusatusta hyvää. Lopulta he olivat kuitenkin niitä pelkääviä oppilaita, jotka eivät uskaltaneet asettua opettajaa ja rehtoria vastaan poikkiteloin.

Mitä tapahtui hupparimiehelle? Hän oli onneksi riittävän viisas pelastamaan itsensä ja vaihtamaan työpaikkaa ennen kuin oli liian myöhäistä. Tässä maailmassa on vielä paljon niitä patruunajohtajia, jotka tulevat ennenpitkää jäämään hupparijohtamisen jalkoihin.

2 kommenttia:

  1. Eletään mukajohtamisen aikaa. Työnjohtajia (teknikot) ei enää kouluteta, vaan tehtävät delegoidaan muille pomoille. Näillä harmillisen monesti ei ole a) riittävää osaamista, b) aikaa, c) kumpaakaan edellisistä. Hurjimmat lehtiotsikot uskaltavat välillä revitellä "johtamisen kriisistä". Mitään ei kuitenkaan tehdä, koska ei uskalleta tunnustaa, että on tehty huonoja päätöksiä ja kun vastuukin on silleen kivasti jaettu, ettei sitä lopulta ole kellään, niin mitäs tässä, jatketaan näillä. Tulos näkyy, jargoniasanakirjasta poimitut tuottavuus, kilpailukyky ja tehokkuus ovat pohjalukemissa. Kuka uskaltaa ensimmäisenä tunnustaa; tämä ei toimi, tätä pitää muuttaa.

    VastaaPoista
  2. Tuo on varmastikin totta monessa yrityksessä. Oma filosofiani lähtee siitä, että kissa on nostettava pöydälle, vaikka se välillä tuskaa teettääkin. Jos ongelmia ei tunnusteta, niin niitä ei myöskään voi lähteä korjaamaan. Asia on mielenkiintoinen sekä toisten että oman itsensä johtamisen kannalta. Tulen palaamaan asiaan useammankin blogitekstin yhteydessä. Niiden teemana on kuinka itse olen mokannut ja mitä niistä seurasi.

    VastaaPoista