Talkoot, mennyttä aikaa vai tulevaisuuden toivo?

Naapuriapu, tuo katoava perinne, on yksi niistä asioista, joiden häviäimistä harmittelen. Talkoot ovat vaihtaneet muotoaan erityisesti kaupunkiympäristössä, mutta taitaa talkootyö elää lama-aikaa myös taajamien ulkopuolellakin. Entisaikana talkootyö oli normaali tapa saada jokin ennaltamäärätty työkokonaisuus tehdyksi nopeasti lähipiirin osaamista hyödyntäen. Porukka kutsuttiin koolle, päivän aikana paiskittiin hommia tehokkaasti, lounastettiin talon emännän työpalkaksi tehdyt särpimet ja illantullen palattiin kotiin. Seuraavalla viikolla tai seuraavassa kuussa tehtiin talkootöitä naapurissa. Työt tuli tehtyä, kulut pysyivät kurissa ja mikä parasta, yhteisöllisyyden tunne kasvoi.


Asuimme jokunen vuosi sitten Länsi-Uudellamaalla pienessä maaseutukunnassa asfaltoimattomien ja valaisemattomien teiden varrella. Olimme usean kilometrin mittaisen tien varrella ainoat tulokkaat, muut asukkaat olivat syntyneet paikkakunnalla ja heillä oli oma vahva verkostonsa. Meidät otettiin porukkaan uskomattoman hyvin. Pihamme oli noin kolme hehtaarin kokoinen aukihakattu mäkinen metsämaa. Janika-myrskyssä tontillamme kävi rytinä. Aamu paljasti yli 20 kaatunutta mäntyä, joka oli melkoisen suuri otos tontille siemenpuiksi jätetystä kannasta. Työssäkäyviä ei myrsky armahtanut, töihin oli mentävä ja pihan raivaaminen jäi odottelemaan tulevia viikonloppuja. Yhtenä myrskyä seuranneen työpäivän aikana tontilla oli käynyt sutina. Naapuriavun nimissä kaksi lähistöllä asuvaa naapuriamme, Unto yli 75 v ja Topi yli 80 v, olivat käyneet siistimässä pihan ja pinonneet tukit. Palkkaa eivät halunneet, palkaksi riitti hyvä mieli ja huhkimisen aikana saatu liikunta. Jäimme odottamaan omaa vuoroamme olla avuksi, jota ei tainnut koskaan tulla.

Länsi-Uudeltamaalta muutimme Hämeeseen, jonne päätimme rakentaa talon. Vaikka olimme palkanneet täysipäiväisen kirvesmiehen, hommaa riitti muillekin jaettavaksi. Järjestimme talkoot, johon kutsuimme kaveripiirin rivakat nuoret miehet. Yhdellä, jos toisella oli kaikenkarvaisia menoja, mutta paikalle saimme muutaman avuksi. Yksi ystävämme saapui paikalle koko perheensä voimin. Tunnin työn jälkeen heidän perheen pienimmäinen kasteli hansikkaansa. Sillä seurauksella, että koko perhe lähti kotiin, myös talkooapumme. Totesimme, että talkoohenki on iäksi mennyt ja sen jälkeen isäntä huhki itseksensä, pyytäen aika-ajoin täsmäapua ilman talkoiden leimaa.

Mikä näissä kahdessa tapauksessa on erona? No tietysti talkooavun antajien ikä ja kasvuympäristö. Sukupolvi jos toinenkin on vaihtunut näiden talkooapujen välillä. Ennen talkoot olivat yksi tapa osoittaa arvostusta. Kun ei ollut antaa kalliita lahjoja tai kun tapana ei ollut istua jouten kahviloissa ja kuppiloissa, arvostustusta osoitettiin antamalla apua. Sitä osaamista, jonka parhaiten taisi ja jonka tarpeessa tuttava oli. Nykyihminen optimoi omaa aikaansa ja ajastansa itselleen suoraan saamaa hyötyä (tässä-heti-ja-nyt, mitä-minä-tästä-hyödyn).

Ryhmä suomalaisia nuoria ovat myöskin havainneet talkoohengen kokeman inflaation ja pistivät pystyyn valtakunnalliset talkoopäivät. Suomen Talkoopäivää  (@Talkoopaiva) vietetään 16.5.2015. Päivän tavoitteena on eheyttää talkooperinnettä ja lisätä suomalaisten yhteistyötä. Olisimmeko me, modernit somettajat, se porukka, joka sysää hyvää eteenpäin ja karistaa itsekkyyden kantapäiltään antamalla apua sitä tarvitsevalle. Pyytettä. Takuupalkkana hyvä mieli!

P.S.

Talkoot ovat siitä metka juttu, että ne ovat lähinnä suomalainen perinne. Yrittäkääpä kääntää talkoita muille kielille. Englanniksi talkoot kääntyvät "voluntary work", vapaaehtoistyö. Vapaaehtoistyö on pääsääntöisesti yksisuuntaista avun antoa, joka on melko kaukana talkoiden ideasta..