12 kesäkuuta, 2015

Kun velikerho muuttuu hyvävelikerhoksi

Sosiaalisessa mediassa kohuttiin jokin aika sitten aiheesta #VaikkaOlenNainen. Lotta Aarikka (@aarikanlotta) aiheutti melkoisen myrskyn bloggaamalla Miten Otaniemi herätti minussa feministin. Kirjoitus herätti minutkin pohtimaan teekkarivelikehoja ja niiden seurauksia vähän laajemmin. Vaikka olenkin DI, niin en ole koskaan kokenut itseäni teekkariksi, sillä opiskelin tutkinnon vasta aikuisena, töiden ohella ja asuen perheeni kanssa. En siis ole koskaan örveltänyt kampuksella tai elänyt teekkari elämää. Siksi en voi analysoida kirjoitusta teekkarin näkökulmasta. Samaan ilmiöön tai oikeastaan sen seurauksiin olen kuitenkin törmännyt valitettavan usein työelämässä. 

Laura Kulmala puolestaan nosti esimerkkitapauksen metsäteollisuudesta. Hänelle oli kerrottu, että meillä ei ole näihin hommiin naisia otettu. Kuulosti jotenkin niin tutulta. Työelämään tullessani sain kuulla kunniani eräältä osastoni työntekijältä. Hän raivosi minulle ensimmäisen työviikkoni jälkeen: "Täällä ei ämmiä ole ollut, eikä tule olemaan!" Eläkeikää lähestyvälle, perinteiselle työmiehelle oli kova paikka, että hänen esimiehekseen oli tullut nuori nainen. Hammasta purren mietin, että kummassa meistä on enemmän sisua, kumpi meistä lopulta lähtee. Ei lähtenyt kumpikaan. Kun opimme tuntemaan toisemme, niin kunnioitus muuttui molemminpuoliseksi. Silloin asia ei naurattanut pätkääkään, mutta nyt se toki naurattaa. Eipä kokemus minua tappanut, vaan kasvatti nahkaani melkoisesti.

Vaikka näiden esimerkkien mukainen toiminta ei ole missään nimessä hyväksyttävää, en silti pidä Lauran tapausta tai omaa tapaustani kaikkein hankalimpina tapauksina. Se mikä ääneen on sanottu, voidaan nostaa kissaksi pöydälle. Silloin kaikki osapuolet tietävät missä mennään ja niin taistelu tasa-arvoisuuden puolesta voidaan aloittaa. Julkisen keskustelun myötä asia kuin asia muuttuu usein tutummaksi ja lopulta sosiaalinen paine hoitaa asian. Aiemmin uudesta asiasta tulee uusi normaali, aivan kuten samaa sukupuolta olevien parisuhteesta.

Kaikkein hankalinta on lopulta piilosyrjintä. Ongelma ehkä jossain määrin tiedostetaan, mutta kukaan ei halua nostaa kissaa pöydälle, saatikka alkaa setviä sitä. Ongelma on kuin saippua, joka luiskahtaa sormien välistä aina, kun luulee saavansa sitä otteen. Ja kun syrjinnästä ei puhuta suoraa, ei ilmiötä voida myöskän tukahduttaa ja se jatkaa leviämistä kuin syöpä. Valitettavan usein asian todellinen tila pullahtaa esiin vain vahingossa.  "Me poikain kanssa valittiin Matti Möttönen meidän uudeksi johtajaksi." "Kysy konsultaatiota Ville Viljaselta. Se on tosi hyvä tyyppi. Pelaa meidän jätkien säbäjoukkueessa." Reaalimaailman esimerkkejä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Väittäisin että toiminta on jopa alitajuista, sillä mitenkä muuten fiksut ja täysjärkiset ihmiset toimisivat niin. Siksi kissa pitää nostaa pöydälle, jotta ne fiksut ihmiset tajuaisivat tekevänsä hallaa, vaikkakin ehkä tahattomasti. 

Olen Lotta Aarikan kanssa samaa mieltä, että kukin pitäköön Luolamieskerhoon verrattavia yksityisiä kerhoja, kunhan toiminta ei aiheuta ulkopuolisille haittaa. Tällaisten kerhojen jäsenet perustelevat toimintaansa usein rationaalisin perustein. Niitä voidaan perustella historialla, halulla ryhmäytyä tai millä tahansa muulla. Samaan hengenvetoon on todettava, että nämä kaikki perustelut voivat olla ihan hyviä ja kelvollisia myös naisnäkökulmasta. Joku Lotan juttua kommentoinut kysyi, missä vaiheessa yhdistys, kerho tai muu ryhmittymä alkaa olla tilivelvollinen omista asioistaan ympäröivälle yhteiskunnalle? Missä menee se viiva, minkä ylityttyä ympäröivän yhteiskunnan on oikeutettua puuttua toimintaan, olettaen että lakia vastaan ei ole rikottu? Ongelma syntyy itse asiassa vasta siinä vaiheessa, kun kerhon toiminta- ja päätöksentekokulttuuri leviävät kerhon ulkopuolelle. Kun velikerhosta tulee hyvävelikerho, muodostuu yhteiskunnallinen ongelma, joka heijastuu sekä yritysmaailmaan, julkiselle sektorille että politiikkaan.

Työelämässä luottamus ja luotettavuus ovat todella tärkeitä. Siksi ymmärrän, että usein on helpompi valita tehtävään joku oma luottohenkilö. Siinä ei ole sinänsä mitään väärää, jos henkilö on muuten pätevä ja sopiva. Pelitaidot ja yhteistyö puulaakisäbän kaukalossa tai Luolamieskerhon saunailloissa eivät vain riitä todistamaan kenenkään pätevyyttä työelämässä. Pätevyyden analysointi ja diversiteetin tuomat mahdollisuudet usein unohtuvat matkan varrella, koska veljeskerhoissa opittu toimintakulttuuri elää kerhon ulkopuolellakin niin vahvana. Yhtälailla työelämässä siirryttäessä tehtävästä tai yrityksestä toiseen on muistettava, että onnistuminen jossakin tilanteessa tai ympäristössä ei takaa menestystä tulevaisuudessa. 

Kompetenssi on punnittava jokaisen tehtävän ja tilanteen edellyttämällä tavalla. Ihminen on luonnostaan laiska ja siten valitsee mieluummin itselle helpon lopputuloksen, vaikka se ei yrityksen kannalta olisikaan paras mahdollinen. Siinä vaiheessa, kun nimitykset, toimittajavalinnat ja monet muut päätökset tehdään hyväveliverkostojen periaattein ja erityisesti verkostojen sisällä, oli niissä sitten naisia tai miehiä, ollaan aika kaukana siitä miten yritystä kuuluisi johtaa. Yrityksen tehtävänä on tuottaa voittoa ja vastaavasti kaikilla muillakin yhteiskunnallisilla instansseilla on omat tärkeät tavoitteensa. Oli tavoite mikä tahansa, siihen voidaan päästä vain valitsemalla tehtävään kyvykkäimmät henkilöt sukupuolesta, rodusta, kulttuurisesta taustasta tai muusta epäolennaisesta seikasta huomioimatta. On astuttu aidan väärälle puolelle, jos hyvävelikerhon sisäinen lojaalius ajaa yrityksen tai muun institutionaalisen laitoksen tavoitteiden edelle. Kuten Tasavallan Presidentin kanslia (@TPKanslia) Twiittasi 29.4.2015: #PTNiinistö: Suomeen mahtuu monenlaista elämäntapaa, kulttuuria. Itsekkyyden tai ylemmyydentunteen kulttuuri - niihin meillä ei ole varaa.


0 kommenttia:

Lähetä kommentti