Sain todellisen pysäytyksen jokin aika sitten. Kävin erään henkilön kanssa keskustelua siitä, että johtajan oletetaan olevan vakava. Hän opasti minua, että johtajan on oltava vakava ollakseen vakuuttava ja luotettava. Ja minä olin kuulemma vähän hörhö, kuulemma kyllä positiivisella tavalla. Tunnistin keskustelusta itseni vähän liiankin hyvin. Haluan olla vakavasti otettava, vakuuttava ja luotettava – kyllä ehdottomasti. Mutta en missään nimessä halua olla vakava! Olen kuin nuori kapinallinen, joka huutaa että hyvä huumori ja tuloksenteko voivat todellakin kuulua samaan pakettiin. Sloganini voisi olla ’vakavasti otettavaa johtamista ilman vakavuutta’ tai ’tuloksia huumorilla’ tai ’naurua
kulmahuoneesta’ (vaikka en koskaan ole istunut kulmahuoneessa). Pahoittelut, mutta en vain mitenkään mahdu siihen muottiin, että johtajan pitäisi olla vakava, saatikka sitten etäinen.
Kun mietin työelämääni taaksepäin, voin jopa sanoa että huumori on ollut sekä selviämisen että menestyksen edellytys naisena teknologiateollisuudessa. Ja pelkkä huumori ei itsessään riitä. Sen lisäksi on tarvittu paksu nahka. Jos on liian herkkähipiäinen, ei pysty nauramaan itselleen. Ja jos ei pysty nauramaan itselleen, ei voi selvitä miehisissä organisaatioissa. Toisaalta ilman tiukkaa ja systemaattista johtamista, en olisi koskaan siinä missä olen nyt. Sekä huumorin että paksunahkaisuuden avulla olen voinut olla tiukka ja saattaa projektit suunnitelman mukaan päätökseen. Vuosien varrella olen kuullut olevani vääpeli, poliisi ja jopa natsi. En silti koskaan ole osannut ottaa niitä loukkauksina, sillä tiedän että huumori on ollut aina mukana ja kommentit ovat tulleet aina sellaisilta, jotka ovat minua arvostaneet. Ehkä juuri siksi minulle on syydetty matkan varrella myös niitä hankalia projekteja, sellaisia joissa pelkällä vakavalla johtamisella ei vain selviäisi.
Muistan hyvin erän @TanjaMantere johtaman johtoryhmän. Ryhmä oli hiljakkoin muodostettu ja jäsenet eivät juurikaan tunteneet toisiaan. Takana oli yksi ainokainen johtoryhmän yhteinen palaveri. Tanja aloitti toisen palaverinsa vähän ex tempore laittamalla kaikki panokset pöytään; Hän näytti tekemämme pikkujouluvideon, jossa sujuvasti parodioimme kollegoidemme että esimiehiemme kustannuksella. Luonnollisesti laitoimme myös itsemme peliin irvailemalla myös itsellemme. Oli mielenkiintoista seurata kuinka ihmiset reagoivat videoon. Alkuun oli aivan hiljaista, sen jälkeen tukahdutettua naurua, sitten tarkkailua siitä kuinka toiset reagoivat ja lopulta lähes huutonaurua. Video oli todellinen kevennys, joka mursi jään välittömästi. Myös viesti oli kristallin kirkas; Tässä porukassa saa nauraa, sen ohella että hommat hoidetaan kunnolla ja hanskat ei tipu tiukassakaan paikassa. Ennestään tuntemattomat ihmiset hitsautuivat ihan käsittämättömän nopeasti yhteen. Väittäisin, että merkittävä tekijä oli sekä huumorilla että täysillä itsensä peliin laittamisella.
Miksi sitten kirjoitan tästä aiheesta? Siksi että uskon asian olevan työelämän kannalta erittäin tärkeä. Huumorin ja naurun tiedetään olevan työyhteisöjen liima. Jostakin ihmeen syystä huumoria rajoitetaan niin sanotusti omien joukkoon. On aika tyypillistä, että johtajat nauravat ja vitsailevat omissa joukoissaan. Yhtälailla monet työntekijät sanovat keskinäisen v&%%¤#lun olevan hyvän työilmapiirin merkki. Mutta ongelma on siinä, että se ei tapahdu yhdessä ja varsinkaan hyvässä hengessä. Mitä enemmän organisaatiossa on portaita, sitä enemmän lokeroitumista tapahtuu. Olen aivan vakuuttunut siitä, että kun johto ja työntekijät pystyvät nauramaan yhdessä ja viljelemään huumoria keskenään, on menestyksen siemen kylvetty. Väittäisin että ne yhteisöt, joissa johto ja työntekijät voivat nauraa yhdessä, he voivat myös luottaa toisiinsa ja siten kykenevät aivan huimiin tuloksiin. Voisiko tekemisen meininki, systemaattinen johtaminen höystettynä hyvällä yhteisellä huumorilla, olla avain suomalaisten yritysten nousuun?
