28 marraskuuta, 2016

Rajat rikkoutuvat itsensä likoon laittamalla

Ajoimme muutama viikko sitten Kirsin kanssa itsemme vahvasti epämukavuusalueelle. Tavoite oli selkeä. Halusimme materiaalia ensi vuoden alussa kalenterissa olevaan puheenvuoroomme. Tällä kertaa paatuneille bloggaajille ei riittänyt sananhelinä vaan halusimme saada purkkiin pätkän elävää kuvaa. Parkkeerasimme itsemme ja kameramme kauppakeskus CityCenterin käytävälle tavoitteenamme pysäyttää ohikulkijoita ja pyytää kertomaan kameralle vastauksensa asettamaamme kysymykseen. Suunnitelma oli simppeli. Toteutus yksinkertainen. Mutta perhana, että jännitti.
Näin jälkikäteen on vaikea edes palauttaa mieleen niitä kaikkia kurkkua kuristavia jännityksen aiheita. Miten valita aloitussanat? Mitä jos kukaan ei suostu? Mitä jos joku suostuu? Mitä jos vartija tulee häätämään meidät? Mitä jos joku tuttu kävelee ohi? Mitä jos kamera ei pelaa? Mitä jos ketään ei kiinnosta?

Taas kerran, niin kuin monen muunkin uuden kohdalla, pelko osoittautui aivan turhaksi. Sanat löytyivät muutaman epäonnistuneen aloituksen jälkeen oikein hyvin. Osalla oli kiire. Osa ei halunnut missään nimessä kameran eteen. Osaa sai vähän maanitella. Osa suostui kerta yrittämällä. Alkukankeuden ja pienen taktiikkapalverin jälkeen saimme pysäytettyä melkoisen määrän ihmisiä kameran eteen. Kohtasimme kasapäin mainioita ihmisiä. Saimme aikaiseksi itsellemme onnistumisen tunteita. Ja mikä parasta saimme aikaan muillekin onnistumisen tunteita. Kotiin lähtiessä oli aivan huippufiilis. Itse onnistuneen kuvaussession lisäksi jäin taas kerran pohtimaan ihmisten erilaisuutta ja siihen liittyviä johtamisen haasteita digitaalisuuden ja itsensä peliin laittamisen näkökulmasta. Melko rankasti yleistäen, itsemme ikäiset ja vanhemmat ihmiset pelkäsivät kameraa. Kiireen sijaan heidän kieltäytymisensä syy oli pääsääntöisesti esiintyminen kameralle. He olisivat mielellään keskustelleet aiheesta, mutta eivät missään nimessä kameralle. Julkinen esiintyminen, vaikkakin nimetön sellainen, koettiin yksityisyyden uhkaksi. Tämä sama lienee syynä monella siihen etteivät liity sosiaalisen median kanaviin. Itseämme nuorempia kamera ei pelottanut, kameralle esiintyminen oli luontevaa ja kieltäytymisen syynä oli enemmänkin ajatus siitä, etteivät tiedä itse substanssista. Melko luonnollista, mutta samanaikaisesti hämmentävää.

Sukupolvien ja kasvukulttuurien välinen ero aikaansaa johtamiseen haasteen. Pattitilanteen. Se sama johtamisen sapluuna, joka toimi ennen ei toimi enää. Tai vastaavasti yhden johtamismallin sovittaminen erilaisille, erikulttuurisille, eri ikäpolven kasvateille tuskin johtaa haluttuihin tuloksiin. Nykyjohtaminen vaatii joustavuutta. Johtaminen on joustavuutta. Yksilöiden erilaisuuden huomioonottamista. Sama lähestyminen, sama viestintä, sama tarina ei pure kaikkiin. Mutta yhdistävänä tekijänä on onnistumisen ja itsensävoittamisen ilo. Ja johdettavia kannustaisin pohtimaan entistä useammin, että mitä sitten? Mitä sitten, jos kokeilen jotain uutta? Mitä sitten, jos kokeiltuani epäonnistun? Mikä on pahinta mitä minulle voi uuden edessä tapahtua? Ja mikä on parasta mitä voin itseäni kehittämällä ja estojani rikkomalla saavuttaa?

Kiitos teille kaikille, jotka heittäydyitte mukaan! Tai pysähdyitte edes keskustelemaan kanssamme. Me opimme paljon itsestämme ja jäimme pohtimaan montaa ilmiötä. Meidät saa jatkossakin pysäyttää. Ja melko suurella todennäköisyydellä parkkeeramme itsemme joku kaunis iltapäivä toisaalle kameran ja kysymyksen kera.

Seuraa Twitterissä
Kirjoittaja @tanjamantere
Seuraa Facebookissa
Kara Kuumana

0 kommenttia:

Lähetä kommentti